paluu takaisin

en oo kirjottanu pitkään, pitkään aikaan. ei oo vaan tullut tunnetta, että pitäisi kirjoittaa.
mulla menee ihan hyvin, on tietty huonoja päiviä ja hetkiä jolloin tuntuu etten jaksaisi edes nousta sängystä, mutta jostain revin aina energiaa päivään. mun elämään on tullut lähiaikoina uusia, ihania ihmisiä jotka
saa mut jaksamaan sekä ylä- että alamäet.

on yksi ihminen, joka saa mun olon paskaks, leikkii mun tunteilla ja on kusipää mutta silti voin rehellisesti sanoa, että rakastan sitä ihmistä. se saa mut hymyilemään ja nauramaan, mutta mä tiedän että se vaan leikkii mulla.
vaikka tiedän sen, en tiedä mikä mut saa roikkumaan siinä...

no, en tiedä.

nyt kun oon vaan valvonut tässä miettiny asioita, mulle on tullu miljoona asiaa päähän joista haluan muutamasta kirjoittaa. on ehkä outoa, että kirjoitan tänne jo kolmatta kertaa tämän illan/yön aikana, mutta sille ei voi mitään kun tulee asioita joista haluaa kirjoittaa.
muutamalla ystävälläni on todettu masennus. olen koittanut olla heille mahdollisimman hyvä ystävä joka auttaa jos vain pystyy, mutta nyt minun voimavarani on lopussa. en haluaisi vain sanoa heille että anteeksi, en jaksa enää koska silloin tuntuisi että hylkään heidät. koitan vain kuunnella, mutta niinkuin edellisessä postauksessa sanoin, otan ystävieni asiat liian vakavasti. mietin vain, kuinka he voisivat päästä yli vaikeista asioista, miten heille tulisi parempi olo niin fyysisesti kuin henkisestikin. mutta entä minä. minun täytyy myös miettiä omia voimavarojani, jotka nyt ovat tosissaan lopussa.

olen ollut tämän illan hyvän ystäväni kanssa. yhdessä vaiheessa tuntui, että en jaksaisi edes puhua ystäväni kanssa, että haluaisin vain käpertyä omaan sänkyyn peiton alle ja nukkua nukkua ja nukkua. yhtäkkiä minulle vain tuli jostain energiaa ja minusta tuli ihan hysteerinen; nauroin paljon ja hymyilin. voin sanoa että hymyilin aidosti, en vain yrittänyt saada hymyä tulemaan jostain kaukaa. sitä tunnetta kaipaan eniten. kun voin rehellisesti sanoa, että olen onnellinen ja elämä hymyilee. ja kyllä, elämäni on hyvin: katto pään päällä, ruokaa, vaatteita ja ystäviä. ei minulta puutu mitään. mutta silti en voi sanoa olevani onnellinen. haluaisin pystyä sanoa niin rehellisesti, mutta kun ei pysty niin ei pysty.

tätä tekstiäkin on vaikea kirjoittaa. asiat pyörivät päässäni, mutta eivät tule ulos. lauseita on vaikea rakentaa enkä tiedä miten kirjoittaisin. eniten minua ahdistaa illat kotona. vaikka päivällä kotona olisi oikein mukavaa ja rauhallista, iltaa kohden ahdistus vain kasvaa kasvamistaan. porukat rupeavat riitelemään iltaisin enemmän kuin päivällä ja haluaisin vain sulkea korvani riidoilta.

tällä hetkellä tuntuu, että kirjoittaminen vain pahentaa oloani. toisaalta, haluan kirjoittaa ja nähdä miten olotilani muuttuvat. menen ensi viikonloppuna yhdelle ystävälleni, josta kerroin edellisessä postauksessa. haluan nähdä jonkun, joka ymmärtää minua ja osaa ehkä auttaa. auttaa, koska on ollut itse samassa tilanteessa kuin minä nyt. menen nyt nukkumaan. katsotaan mitä huominen tuo tullessaan. tuleeko uusi teksti? siitä en tiedä. en takaa mitään. fiilikset vaihtelevat niin kovasti ja en välillä edes erota tunteita jotka myllertävät sisälläni.

002 pakko kirjottaa heti toinen perään, on niin paljon asiaa

 

jos mietitään aikaa taaksepäin jonkun vuoden verran, en olis ikinä uskonut että mun pitäis kirjottaa

tällästä blogia. ja mä voin suoraan sanoa, mun ongelmat on mitättömiä, musta itsestä tuntuu siltä,

mutta silti. en jaksa sitä oloa, kun mikään ei jaksa kiinnostaa kunnolla ja kaikki asiat tuntuu raskailta,

vaikka ne eivät sitä olisi. 

 

mulle on tosi vaikeeta puhua omista tunteista ja ajatuksista, tai toki pystyn puhumaan oonko ilonen

vai surullinen, mutta en osaa puhua siitä, miltä musta tuntuu sisimmässä. kyllä kirjottaminen onnistuu,

mutta puhuminen on vaikeaa. hyvä ystäväni joka on yksi elämäni tärkeistä tukipilareista ja joka jaksaa

aina kuunnella ja miettii aina vain toisten parasta, sanoi että oon hyvä peittämään omat tunteeni.

ja niin olenkin. jos kävelen kadulla vastaan, ei musta huomaa mun oikeeta oloa. oikeesti saatan olla aivan paskana mutta silti hymyilen ja nauran. en halua huolestuttaa läheisiäni turhaan.

rakastin ennen sitä tunnetta, kun sai itkeä, koska itkin silloin harvemmin. itkin ilosta. mutta nykyään itken liian usein, melkeinpä joka ilta. otan ystävieni ongelmat liian raskaasti itseeni ja käsittelen ennemmin heidän

asioitaan kuin omiani. kukaan ei edes tiedä, että minulla on huono olla. on hetkiä, jolloin olen oikeasti onnellinen ja iloinen mutta nykypäivänä niitäkin on hyvin vähän. 

saatan kuulostaa joltain huomiota hakevalta huomiohuoralta, mutta sitä en ole. 

haluan vain eroon tästä tunteesta, ja jos tämä ei mene ohi vaikka kuinka yritän käsitellä tunteitani jne.

menen puhumaan jonnekkin. edes koulun kuraattorille. 

luulin joskus, että olin käynyt pohjalla ja tiennyt miltä tuntuu olla aivan rikki. mutta nyt tiedän, että silloin

en ollut lähelläkään pohjalla enkä rikki. en ole nytkään täysin pohjalla ja aion pitää huolenkin etten joudukkaan. rikkikään en ollut, enkä sano että olen nytkään täysin rikki, mutta en silti ole se sama ehjä, iloinen, naurava ja hymyilevä tyttö, joka ennen olin.

voi olla, liittyy ikään, voi olla ettei. 

001.

ensiksi sanon, että pidän blogin anonyyminä, koska täällä haluan purkaa kaikki mistä en pysty puhumaan kunnolla. olin ennen aidosti ilonen, hymyilin kaikille ja kaikille, en murehtinu turhista enkä ottanu asioista liian raskasti. kaikki muuttui kun hyvä ystäväni teki kusiset, kusetti ja veti mut alas. se väitti, että minä olin aiheuttanut sen ongelmat. itse uskoin jonkin aikaa siihen, että olinkin aiheuttanut hänen ongelmansa, kunnes tajusin etten minä niiden ongelmien takana ollut. silti se jollakin tapaa jätti jälkensä muhun. oon nykyään tosi varovainen siinä mielessä, keihin luotan ja ketkä on oikeasti ystäviä eikä vain esitä ystävyyttä.
mun itsetunto on myös laskenut ihan silmissä. ennen, jos kuulin että joku puhui musta jotain, ajattelin vain että puhukoot, en minä välitä. mutta nykyään jos kuulen, otan sen tosi raskaasti ja saatan miettiä asiaa monia viikkojakin.
mua ahdistaa nykyään oikeastaan kaikki: koti, porukat, isot porukat, koulu. kaikki. mun ongelmat on tosi pieniä verrattuna joidenkin muiden ongelmiin, mutta mulla on itsellä tosi huono fiilis melkeinpä kokoajan. on yksi ihminen, joka ymmärtää mua ja auttaa. mutta silti, haluun tän kirjottamisen kautta jotenkin.. miten sen sanois.. en löydä sitä sanaa, mutta jotenkin tutustua omiin tuntemuksiin ja kirjottaminen saa mut ajattelemaan asioita.

tää blogi ei siis ole kenenkään silmäniloksi, vaan omaksi avuksi.
tekstejä saattaa tulla monesti päivässä, saattaa olla viikkojakin taukoa. riippuu omasta fiiliksestä.
tällä hetkellä paska olo ja tuntuu että mitä virkaa mulla on edes täällä.