jos mietitään aikaa taaksepäin jonkun vuoden verran, en olis ikinä uskonut että mun pitäis kirjottaa
tällästä blogia. ja mä voin suoraan sanoa, mun ongelmat on mitättömiä, musta itsestä tuntuu siltä,
mutta silti. en jaksa sitä oloa, kun mikään ei jaksa kiinnostaa kunnolla ja kaikki asiat tuntuu raskailta,
vaikka ne eivät sitä olisi.
mulle on tosi vaikeeta puhua omista tunteista ja ajatuksista, tai toki pystyn puhumaan oonko ilonen
vai surullinen, mutta en osaa puhua siitä, miltä musta tuntuu sisimmässä. kyllä kirjottaminen onnistuu,
mutta puhuminen on vaikeaa. hyvä ystäväni joka on yksi elämäni tärkeistä tukipilareista ja joka jaksaa
aina kuunnella ja miettii aina vain toisten parasta, sanoi että oon hyvä peittämään omat tunteeni.
ja niin olenkin. jos kävelen kadulla vastaan, ei musta huomaa mun oikeeta oloa. oikeesti saatan olla aivan paskana mutta silti hymyilen ja nauran. en halua huolestuttaa läheisiäni turhaan.
rakastin ennen sitä tunnetta, kun sai itkeä, koska itkin silloin harvemmin. itkin ilosta. mutta nykyään itken liian usein, melkeinpä joka ilta. otan ystävieni ongelmat liian raskaasti itseeni ja käsittelen ennemmin heidän
asioitaan kuin omiani. kukaan ei edes tiedä, että minulla on huono olla. on hetkiä, jolloin olen oikeasti onnellinen ja iloinen mutta nykypäivänä niitäkin on hyvin vähän.
saatan kuulostaa joltain huomiota hakevalta huomiohuoralta, mutta sitä en ole.
haluan vain eroon tästä tunteesta, ja jos tämä ei mene ohi vaikka kuinka yritän käsitellä tunteitani jne.
menen puhumaan jonnekkin. edes koulun kuraattorille.
luulin joskus, että olin käynyt pohjalla ja tiennyt miltä tuntuu olla aivan rikki. mutta nyt tiedän, että silloin
en ollut lähelläkään pohjalla enkä rikki. en ole nytkään täysin pohjalla ja aion pitää huolenkin etten joudukkaan. rikkikään en ollut, enkä sano että olen nytkään täysin rikki, mutta en silti ole se sama ehjä, iloinen, naurava ja hymyilevä tyttö, joka ennen olin.
voi olla, liittyy ikään, voi olla ettei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti